Uusien tapojen opettelusta

Tiedättehän ne väitteet, että uuden tavan opettelu kestää keskimäärin 21 päivää, 3 kuukautta, 90 päivää, mitä kukin nyt päättää väittää? Ainakin voin todeta, että minun säännöllinen kirjoittamiseni ei ollut kestänyt tarpeeksi kauan että tapa olisi päässyt muodostumaan.

Todellisuudessa ilmeisesti uuden tavan todella oppii keskimäärin 66 päivässä vaihteluvälillä 18-254 päivää...minulla on siis matkaa vielä jäljellä. Onneksi aikaakin on aina riittävästi!

Myös äiti

Vauva tuhisee sängyssään,
esikoinen omassaan
ja minä en osaa mennä nukkumaan,
vaikka sitä tarvitsisin kaikkein eniten.

Päivät seuraa toisiaan,
katkonaiset yöt jatkonaan,
ja iltaisin kaipaan niin olla vähän aikaa
vain minä,
etten osaa rauhoittua nukkumaan.

Olen hukkunut äitiyteen
mutta väärällä tavalla,
hukannut minut roolin takana,
vaikka tämä rooli onkin elämäni rakkain.

Päivien ehjä helminauha
ja öiden irtonaiset helmet
alkavat punoa vauvavuoden korun valmiiksi.
Pian saan taas olla vain minä,
mutta nyt minä olen

myös äiti.

Ps. Nyt kirjoitusharjoitus jäi väliin kahtena keskiviikkona, mutta sain toisaalta kirjoitettua kaksi pitkää mailia, jotka olivat odottaneet kirjoittamistaan kuukausia. Harjoituksesta kävivät.

Pienten tapojen muuttamisesta ja hampaiden harjaamisesta

Aloittavatko kaikki aina hampaiden harjaamisen samasta hampaasta ja etenevät samalla lailla, vai harjaavatko jotkut joka kerta ihan miten sattuu? Miten minä teen? Olen monta kertaa yrittänyt muistaa tarkkailla itseäni, jotta osaisin vastata, mutta jos muistan tarkkailun ennen kuin aloitan harjaamisen, en enää toimikaan luontevasti enkä ole varma, mistä yleensä aloitan. Pitäisi muistaa asia heti kun on pessyt hampaat, että muistaisi miten harjaus eteni luonnollisesti, ilman tietoisen minän tarkkailua.

Luulen, että aloitan harjaamisen yleensä vasemmalta ylhäältä. Hammasväliharjauksen taidan tosin aloittaa ylhäältä keskeltä. Mutta miten voin tarkistaa asian, kun Hawthornen efekti hyökkää väliin, vaikka tarkkailijana olen vain minä itse?

Entä kuinka suuri osa ihmisistä on aina tajunnut, että hampaita harjatessa voi myös kesken sen kahden minuutin jynssäämisen sylkäistä ylimääräiset vaahdot suusta pois? Ja kuinka moni on yhtä yksinkertainen kuin minä, että ei ole sitä itse tullut koskaan ajatelleeksi ja valuttelee sitä vaahtoa sitten vaatteilleen lähes joka ilta? Oli todella silmiä avaavaa olla ystävällä yökylässä ja nähdä hänen sylkevän kesken harjauksen – nyt sentään tajuan teorian tasolla että niinkin voi tehdä, mutta käytäntöön en ole asiaa vieläkään saanut siirrettyä. Uusien tapojen opettelu, ah, kuinka vaikeaa oletkaan! Mutta pienistä aluista se lähtee; ehkä vielä tulee se päivä, kun minullakaan ei yksikään paita mene pesuun hammastahnavaluman takia.

Unelmoinnista unelmointia

Aina silloin tällöin pohdiskelen unelmointia. Ihailen joidenkin ihmisten kykyä ja uskallusta unelmoida. Minä en ole tainnut sitä koskaan oikein osata.

Joskus pienet asiat lähettävät paljon säteitä, kuin veteen heitetty pikkukivi. Luin kerran jostain blogista, en edes muista mistä, sivulauseen joka liittyi Pinterestistä etsittäviin inspiraatiokuviin, sisustuksen suunnitteluun, vaikka kyseessä ei ollutkaan sisustusblogi. Se lause tökkäsi johonkin hermooni, herätti minussa paljon ajatuksia, joita pohdiskelen vieläkin. Luulen, että tuo lause kertoo kirjoittajastaan paljon. Että kirjoittajalla on perheen ja työn lisäksi intoa ja energiaa haaveilla myös sisustusasioista. Että hän on ottanut aikaa ja etsinyt Pinterestistä (jota hän on siis ensin opetellut käyttämään) itseään miellyttäviä sisustuskuvia. Että hän on niin järjestelmällinen, että luo kuville oman kansion.

Ehkä suurimman vaikutuksen kuitenkin teki se, että kirjoittaja tosiaan ottaa aikaa unelmoinnille - sekä siihen, että etsii aineksia unelmiinsa, että siihen että palaa keräämiensä ainesten pariin, haaveilee kuvia katsellen, suunnittelee asioita eteenpäin. Kuinka ihailtavaa! Ja kuinka rohkeaa - miten pettymyksen kestää, jos unelmat eivät toteudu, tai jos ei saa itseään edes edistämään niitä? Ehkei tämä sisustushaaveilujen kohdalla niin suuri riski ole, ainakaan minulle, mutta entäpä suurempien haaveiden, opiskelujen, työn, elämäntapojen? En tiedä, pelkäänkö oikeasti pettymystä niin paljon, vai mistä johtuu, etten ole koskaan osannut unelmoida. Ehken ole lapsena nähnyt läheisteni unelmoivan, ehkä en vain tunne itseäni niin hyvin, että minulla olisi selviä unelmia. Tai ehkä olen vain enemmän sellainen "kaikki käy" -persoona, katselen miten asiat menevät ja mukaudun siihen? Haluanko olla sellainen?

Tässäpä yksi pieni alku edistettäväksi. Jospa aloittaisin unelmoimalla edes siitä, että koti olisi joka ilta siisti...hkö. Onpa ainakin riittävän pieni alku!

Hetkessä elämistä

Minusta tuntuu, että nykyaikana kovasti hehkutetaan hetkessä elämistä. Että pitäisi elää nyt eikä eilisessä tai huomisessa. Ja tottahan se tietenkin on, ei eilisen haikailu tai huomisen huokailu tätä hetkeä muuta. Ja toisaalta kuitenkin sanon että höpöhöpö. Tämä hetki ei merkkaa mitään, ellei se ole osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kotiäidin arki ei muuta olekaan kuin hetkessä elämistä (kuka nyt huutaa, mikä katastrofi nyt on juuri syntymässä, miten saan mitään tehtyä), mutta ei siinä kyllä mitään mieltä ole ellen muista kokonaisuutta. Jotkut hetket tietenkin ovat helmiä – vauvan nauru, kolmevuotiaan riemu onnistumisesta – mutta en pysty näkemään mitään erityisen hohdokasta niissä pyllynpesemisen, pyykinpesemisen, valvottujen öiden, ruoanlaiton, tahtoikäisen kanssa tappelun, lelujen lajittelun ja vaatteiden viikkaamisen hetkissä, ellen muista suurempaa kuvaa. ”Sun rasittava arkes on sun lastesi lapsuus”, todettiin jossain meemissä, ja sitä hoen itselleni usein. Pidän niin arvokkaana sitä, että lapseni saavat pehmeän laskun elämään, että olen valmis elämään muutaman vuoden tässä harmaassa mössössä, joka koostuu enimmäkseen väsyneestä, rasittavasta, päivästä toiseen samanlaisesta arjen rutiinista, joka turruttaa minusta kaiken kyvyn pitkäjänteiseen suunnitteluun, ajatteluun ja luovuuteen. Tämä hetkessä eläminen olisi minulle täysin vailla mieltä ja hitaasti tappavaa, ellen muistaisi, miksi teen tätä, ja että kyseessä on kuitenkin vain lyhyt hetki. Lapset kasvavat isommiksi, vauvakin alkaa joskus nukkua täysiä öitä, jonain päivänä minua ei tarvita enää ei pyllynpesuun eikä paidan pukemiseen. Ilman eilistä (olen jo näin pitkällä tällä matkalla) ja huomista (vielä tulee parempaa arkea) tämä hetki olisi kidutusta. Suuremman kontekstin sisällä tämäkin hetki on tärkeä ja rakas osa meidän perheen matkaa ja minun äitiyttäni – hetki, jota vuosien päästä tulen varmasti muistelemaan yhtenä elämäni parhaista.

Keskiviikkokirjoitus

Huom. Näköjään jäi lauantaihin asti tämän tekstin julkaisu, vaikka jo keskiviikkona sen kirjoitin. Enhän minä eilen mitään jaksanut.

Kirjoitan tämän nyt keskiviikkona, vaikka julkaisu tuleekin lykkääntymään perjantaille - lähdin nimittäin risteilylle, enkä jaksa alkaa opetella blogaamista kännykällä. Liian monta uutta pikkujuttua opeteltavaksi väsyneille aivoille.

Päivä Tukholmassa -risteily, kolme äitiä ja kuusi lasta. Ei kuulosta järin rentouttavalta, vaikkakin kyllä todella hauskalta. Ensimmäinen ilta sujahti leikkihuoneessa singahdellessa ja iltapalaa syödessä, ja lapset sammuivat jo ennen kahdeksaa. Moneltakohan heräävät; kuudelta, seitsemältä?

Viikonloppu meni synttäreitä juhliessa, ja samalla yhdeksänkuinenkin oppi kävelemään. Toinenkin vauvavuosi on kohta ohi, ja mitä sitten on edessä? Töitä, opiskeluja, molempia? Jännää, taas on alkamassa uusi elämänvaihe! Hyvällä tavalla jännittävää, kutkuttavaa, mutta nyt kun kaikki on vielä auki ja selvittämistä vailla, myös todella stressaavaa. Mutta jospa tästä pikkuhiljaa saisi taas nukkua täydet yöt, niin varmasti asiat alkaisivat pian selvitä ja suunnitelmat saada muotoa. Sitä odotellessa jatkan koomaamista ja satunnaista havahtumista.

Tutulla linjalla

Kun istun bussissa ajatuksissani,

ja yhtäkkiä katseeni nostaessani

en tiedäkään,

onko aamu vai ilta,

eivätkä muiden katseetkaan

sitä paljasta;

yhtä väsyneitä ne ovat,

yhtä kaikki,

silloin painan taas pääni

ja vaivun ajatuksiini

toivoen, että seuraavan kerran

kun havahdun,

        muistan taas, miksi olen täällä.

Kirjoitusharjoitus

Haluaisin oikeasti taas kirjoittaa. Jotain - päiväkirjaa, esseitä, aineita, arvioita, runoja, teologisia tekstejä. Ennen kirjoitin paljon, ja olin siinä ihan hyväkin. Nyt elämäni on muuttunut jotenkin erilaiseksi, kiireisemmän tuntuiseksi – etten sanoisi että kiireiseksi, kun ei se kuitenkaan totta olisi – enkä ole aikoihin kirjoittanut juuri mitään. Mutta haluan siihen muutoksen!

Ajattelin alkaa kirjoittaa jotain joka keskiviikko. Ihan sama mitä, ilman paineita, kunhan sanoja ilmestyy papereille. Palaan varmaan myöhemmin siihen, mikä sytytti sen kipinän, että nyt alan taas tuottaa tekstiä, ja miksi juuri keskiviikko, mutta nyt ei siitä enempää.

Ajattelin myös postata kirjoitukseni blogiin. Jotenkin jos tekstinä julkaisee muillekin nähtäväksi (vaikkakin; kukapas tekstini löytäisi, kun tarkoitus ei kuitenkaan ole niitä mainostaa, mutta onpahan ainakin mahdollista että niitä muutkin lukisivat), se tuntuu todemmalta, vaativammalta, sitovammalta, ja niin uskon että pitäisin paremmin tästä rutiinista kiinni. Olen yrittänyt tätä ennenkin, eikä onnistumisprosentti ole suuri, mutta kai menestys lasketaan siitä, kuinka monta kertaa nousee, ei siitä, kuinka monesti kaatuu.