Hetkessä elämistä

Minusta tuntuu, että nykyaikana kovasti hehkutetaan hetkessä elämistä. Että pitäisi elää nyt eikä eilisessä tai huomisessa. Ja tottahan se tietenkin on, ei eilisen haikailu tai huomisen huokailu tätä hetkeä muuta. Ja toisaalta kuitenkin sanon että höpöhöpö. Tämä hetki ei merkkaa mitään, ellei se ole osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kotiäidin arki ei muuta olekaan kuin hetkessä elämistä (kuka nyt huutaa, mikä katastrofi nyt on juuri syntymässä, miten saan mitään tehtyä), mutta ei siinä kyllä mitään mieltä ole ellen muista kokonaisuutta. Jotkut hetket tietenkin ovat helmiä – vauvan nauru, kolmevuotiaan riemu onnistumisesta – mutta en pysty näkemään mitään erityisen hohdokasta niissä pyllynpesemisen, pyykinpesemisen, valvottujen öiden, ruoanlaiton, tahtoikäisen kanssa tappelun, lelujen lajittelun ja vaatteiden viikkaamisen hetkissä, ellen muista suurempaa kuvaa. ”Sun rasittava arkes on sun lastesi lapsuus”, todettiin jossain meemissä, ja sitä hoen itselleni usein. Pidän niin arvokkaana sitä, että lapseni saavat pehmeän laskun elämään, että olen valmis elämään muutaman vuoden tässä harmaassa mössössä, joka koostuu enimmäkseen väsyneestä, rasittavasta, päivästä toiseen samanlaisesta arjen rutiinista, joka turruttaa minusta kaiken kyvyn pitkäjänteiseen suunnitteluun, ajatteluun ja luovuuteen. Tämä hetkessä eläminen olisi minulle täysin vailla mieltä ja hitaasti tappavaa, ellen muistaisi, miksi teen tätä, ja että kyseessä on kuitenkin vain lyhyt hetki. Lapset kasvavat isommiksi, vauvakin alkaa joskus nukkua täysiä öitä, jonain päivänä minua ei tarvita enää ei pyllynpesuun eikä paidan pukemiseen. Ilman eilistä (olen jo näin pitkällä tällä matkalla) ja huomista (vielä tulee parempaa arkea) tämä hetki olisi kidutusta. Suuremman kontekstin sisällä tämäkin hetki on tärkeä ja rakas osa meidän perheen matkaa ja minun äitiyttäni – hetki, jota vuosien päästä tulen varmasti muistelemaan yhtenä elämäni parhaista.